Ilmari Kianto Punainen viiva essee

Sekava köyhien taisto

Vuonna 1909 julkaistu, Ilmari Kiannon kirjoittama ja Otavan kustantama kirja Punainen viiva kertoo Suomen ensimmäisistä eduskuntavaaleista ja tarkemmin Topias Topiaanpojan ja Riika Romppasen elämästä. Kirjassa kerrotaan, kuinka miehet ja naiset saavat äänioikeuden ja kuinka köyhien elämä paranisi ”vetämällä punaisen viivan”. Kirjassa puhutaan vain sosiaalidemokraattisesta puolueesta, eikä muita puolueita mainita ollenkaan.

Punainen viiva -kirja vaikutti tunteisiini kuvailemalla kuinka raskasta ja kovan työn täytteistä köyhien elämä on ollut. Kaikesta on ollut pulaa ja jokaisesta leivänmurusta on joutunut pihistämään, eikä vaihtovaatekertoja ole ollut. Kirjassa kerrottiin miten perhe sai jauhosäkin ison työn jälkeen, kun perheen isäntä Topias matkasi kirkonkylälle koko päivän hiihtäen. Tämä kertoo, ettei mikään ole ollut tuohon aikaan helppoa ja mutkatonta.

Kirjassa käytetty sen ajan kieli oli hankala lukuista, kuten tästä esimerkistä huomataan: ”A mintäh hyö koirat Suomessa noin ärhiestäh haukkuo loukutetah”.  Kirjan kieli herätti ärsytystä ja pystyin lukemaan montakin lausetta peräkkäin ymmärtämättä yhtään mitään. Myötätuntoa herätti kirjassa köyhien olot, sillä Ilmari Kianto oli onnistunut teoksessaan kuvailemaan niitä erittäin kurjiksi ja kamalaksi, kuten tällä tavalla: ”Lähtee sitten paljasjaloin läpi etehisen kylmään huoneeseen, jossa toinen puoli on auki ja toinen puoli täynnä rojua”.

Kirjassa esiteltiin ainoastaan sosiaalidemokraattien puolue, joten kirjassa puolustettiin vahvasti köyhien asemaa. Varakkaita, kuten pappeja paheksuttiin, joka ilmeni muun muassa näin: ”Va-varokaa pappien kiihoitusta! Ne vastustavat kaikkia yhteiskunnallisia uudistuksia, sillä heidän valtansan supistuu niiden johdosta”. Tulkitsin teoksen mielipiteet siten, että yhteisöjen varakkaammat ihmiset eivät halunneet yleistä äänioikeutta, koska heillä asiat olivat hyvin, eikä mistään ollut puutetta. Köyhät olivat lähinnä hämillään saamastaan äänioikeudesta, sillä se oli jotain aivan uutta, kun he yhteiskunnan pohjasakki saivat ottaa osaa päätöksiin. Kirjan alkupuolella huomaa miten erilaiseen asemaan he pääsivätkään, kun raahasivat kirkonkylän kokouksista sanomalehtiä koteihinsa ja opettelivat niiden sisältämiä sivistyneitä sanoja.

Teos pyrkii vaikuttamaan kuvailemalla köyhien oloja sanantarkasti ja kertomalla mahdollisuudesta, jolla kaikki muuttuisi parempaan päin, vain viivan vetämisellä.

Samoja asioita löytää myös nykyajan elämästä, sillä kaikilla ei ole mahdollisuutta saada ruokaa joka päivä ja vaihtaa puhtaita vaatteita päällensä. Suomessa tätä ei kyllä esiinny, mutta maailman kehitysmaissa tämä on aivan arkipäivää. Kirjassa köyhät turvautuvat äänioikeuteen, joka takaisi paremman elämän, mutta nykyajan elämässä turvaudutaan lähinnä aseisiin, joilla tavoitellaan parempaa elämää.